tiistai 16. lokakuuta 2012

Itkupotkuraivarinationalismi

Lokakuun ensimmäisenä päivänä Kiinassa vietettiin kansallispäivää. Ei siis itsenäisyyspäivää, koska Kiinahan ei (ainakaan de jure, pääsinpähän brassailemaan) ollut koskaan toisen valtakunnan osa tai siirtomaa. Niinpä kansallispäivää vietetään nk. uuden Kiinan, eli Kiinan kommunistisen puolueen perustaman ja johtaman yksipuoluevaltion perustamispäivän (1.10.1949) kunniaksi. Mikäs sen juhlavampaa kuin diktatuurin syntymäpäiväkekkerit; joko pidät hauskaa tai itket ja pidät hauskaa.


Läpi kansantasavallan historian on kansallispäivä ollut se tärkein poliittinen juhla valtakunnassa. Vielä kylmän sodan aikaan myös vappua juhlittiin maailmanlaajuisen proletariaatin kunniaksi näyttävin menoin. Ei ihan sentään uimalla asti suihkulähteessä tai oksentamalla valkolakkiin, mutta kumminkin. Kansainvälisestä fasadistaan huolimatta oli kiinalaisessa kommunismissa kuitenkin jo tuolloin nationalismilla keskeinen sija, ja niinpä kyseisen työväen juhlapäivän juhlamenot olivatkin oikeastaan lämmittelyä alkusyksyn kansallispäivän juhlallisuuksille. Kahdesti vuosikymmenessä kansallispäivää vietetään urheilujuhlan tavoin televisioon juonnetun sotilasparaatin merkeissä,  mutta välivuosina (kuten tänä vuonna) kansallispäivä näyttäytyy sadalle vanhalle sukunimelle (老百姓 eli "tavalliselle kansalle") lähinnä juhlakuntoon tuunattuna Tiananmenin aukiona ja loppumattomina keskustaan lainehtivina ihmisaaltoina. Tänä vuonna Tiananmenin kukkaistutusten ohella Kiina tosin laski kansallispäivää kunnioittaakseen vesille ensimmäisen kotimaisen lentotukialuksensa, joka viimeistään vakuuttanee viimeisimmätkin epäilijät siitä, että Kiinan "rauhanomainen nousu" ei nojaa tarpeen vaatiessa aggressiiviseen hyökkäyssodan välineisiin kuten -  no - lentotukialuksiin.

"Ja tämmöisen kun liimaat
sinne auton takaikkunaan
niin Kiina pelastuu
 japanilaisten imperialismilta"
Vallanvaihtoon valmistautuva ja jos jonkinlaisista sisäpoliittisista kahnauksista ja imagokämmeistä kärsivä kommunistinen puolue on tänä vuonna taas osoittanut käyttävänsä nationalismia vanhan maailman malliin sisäpolitiikan aseena. Kotimaan ongelmista huomio on suunnattu (suurelta osin) keksittyihin ulkopoliittisiin kriiseihin. Keneltäkään Kiinan tapahtumia seuranneelta ei ole voinut jäädä huomaamatta, miten keväällä käydyn ulkomaalaisvastaisten kampanjan jälkeen on Kiina ajautunut viime kuukausien aikana Japanin kanssa vakavaan nokkapokkaan muutamia saaria koskevan aluekiistan takia. Massat hilluivat Kiinan kaupunkien kaduilla riehumassa ja tuhoamassa päättömästi kaikkea japanilaiseksi tuomitsemaansa. Syyksi mellakointiin riitti apinalaumoille pelkästään se, että joku isänmaan petturi kehtasi ajaa japanilaista autoa. Kyllä siinä montaa sivistyneempää kiinalaisystävääni hävetti. Diplomaattisen nokkapokan ohella Kiinan ja Japanin väliset taloussuhteet kärsivät ja villeimmät tarkkailijat spekuloivat jo sodan mahdollisuudella. Kun puoluevaltion pointti oli tullut selväksi - Nasse-setä on nyt hyvin vihainen -  veti puoluevaltio varaventtiilit kiinni, ja hyödylliset idiootit paimennettiin röhisemään takaisin karsinoihinsa. Aiemmin historiansa aikana puolue on suoranaisesti (ja vähemmän läpinäkyvästi) masinoinut vastaavia väkivaltaisia mielenilmauksia, joten nytkin on syytä olettaa, että hallinto antoi vähintäänkin hiljaisen hyväksyntänsä tapahtuneelle. Kuten muutamissa internetsin ihmeellisessä maailmassa käymissäni keskusteluissa totesin, kommunistisen puolueen tärkein (ja monien mielestä ainoa) tavoite on pysyä vallassa keinolla millä hyvänsä. Sen tavoitteen toteuttamiseksi valtio on valmis ottamaan vähän takkiin taloudellisestkin, vaikka talouskasvun ylläpito onkin se keskeisin väline, jolla puolue legitimoi valta-asemaansa. Pääasia on, että kansa ei saa päähänsä nousta barrikadeille puoluetta vastaan.


Se, miten puolue on yllämainittuun tapaan varannut itselleen monopolin oikenalaisen kansallistunteen määrittelyyn näkyi myös kansallispäivän juhlallisuuksissa. Kun kohti Tiananmenia koitti pönkeä sotilaallisella kurilla edennyt ryhmä vanhoihin kulttuurivallankumouksen aikaisiin asuihin sonnustautuneista vanhoja patuja, poliisi esti heidän etenemisensä. Arvaukseni mukaan kyse oli Kiinan nykyisen talouskasvun kelkasta jääneistä, katkeroituneista vanhoista punakaartilaisista, jotka olivat menossa Tiananmenille osoittamaan mieltään vanhojen kunnon maolaisten arvojen puolesta.  Nyky-Kiinassa vanhankantainen maolaisuus on yhtälailla pannassa kuin kaikki muukin puolueen virallisen linjan kyseenalaistava ajattelu, vaikka Maon naama edelleen Leviathanin tavoin leijuukin massojen yllä Tiananmenin portin päällä. Mao lie kääntyisi kansojen ihmetykseksi balsamointiöljyissään jos kuulisi, että punakaartilaisia ei valtakunnan poliittiseen keskukseen enää päästetä. Jo aiemminhan olen kertonut, miten Maon ajan rakennusperintö pyritään tuhoamaan ihmisten mielistä.



Hauskana anekdoottina kerrottakoon, että sen jälkeen kun olin ottanut kuvia ryhmästä, säntäsi nuori virkaintoinen poliisi vihaisena luokseni ja käski murtavalla englannilla minun poistaa kuvat kamerani muistikortilta. Tekeydyin tyhmäksi turistiksi ja kerroin, että kamerastani loppui kuin ihmeen kaupalla akku heti kuvien ottamisen jälkeen. Painelin satunnaisesti nappeja, eikä mitään tapahtunut. Nokkelana veikkona tämä Lucky Lukehan halusi vielä nähdä että akku oli paikallaan, ja yrittipä hän vielä itsekin saada kameraa päälle. Lopulta hän antoi periksi, miettien varmaan, että tuskinpa randomturistin kuvat minnekään leviävät. Eipä lie raukka arvannut, että meikämanni tunkee ne tietysti suunapäänä blogauksen jatkoksi, jossa kritisoin puolueen tapaa monopolisoida kiinalainen kansallistunne omien intressiensä ajamiseen. Poliisivaltiossa eläminen on kyllä ihan oikeasti välillä melko adrenaliinia juoksuttavaa touhua. Jollain sairaalla tavalla sitä nauttii kun tuntee nousevansa ilkeän diktatuurin juoksukoiria vastaan, vaikkei oikeasti mitään muutosta saisikaan aikaan. Keskiverto kiinalainen ei taasen isoveljen valvontaa väri- ja valoloiston keskeltä huomaa ihmetellä, kun taas kiinalainen dissidentti tuntenee tilanteen huomattavasti pullamössöpilven sisällä kasvanutta länkkäriä ahdistavammaksi. Kotimaisia kriitikoita ja mekkalanaiheuttajia kohtaan puoluevaltio kun kykenee olemaan paljon tuhmempi.



Ja mitä siihen akkuun tulee, niin kerrottakoon vielä miten selvisin pinteestä. Ties vaikka joku muukin joutuu joskus vastaavaan tilanteeseen. Kun näin poliisin ryntäävän kohti, kävin läpi noin sekunnin murto-osassa kaikki kikat, joita voisin hyödyntää. Akun poisottaminen ei tullut kysymykseen; arvasin poliisin tarkistavan asian, kuten jo hänen mainitsin tehneenkin. Jos muistikortin ottaa pois, kamera menee päälle ja näytölle ilmestyy huomautus muistikortin puuttumisesta. Lähes refleksinomaisesti avasin muistikortin lokeron läpän huomaamattomasti pikkusen raolleen. Jotenkin ihmeen kaupalla muistin että vaikka virtanappia miten rämppäisi, kamera vaikuttaa ihan kuolleelta. Oli muuten kuumeinen hetki kun poliisi hypelsi kameraa käsissään ja mietti miksei vekotin mene päälle.


1 kommentti:

  1. Oivaltavaa ja rohkeaa raportointia suoraan pääkallopaikalta, kiitos, tällaista on etuoikeus lukea. Suorastaan tragikoomista tuo, etteivät maolaiskommarit ole tervetulleita Kiinan kommunistisen puolueen juhlallisuuksien pitopaikalle.

    VastaaPoista